Saksan armeija maailmansotien välisenä aikana

Ensimmäisen maailmansodan päätyttyä Saksan keisarillinen armeija hajotettiin tammikuussa 1919. Jo maaliskuussa samana vuonna maan hallitus päätti muodostaa uuden väliaikaisen armeijan — Reichswehrin — josta oli tarkoitus kehittää tulevaisuuden puolustusvoimat. Muutaman kuukauden siirtymävaiheen jälkeen Reichswehrin asema vahvistettiin virallisesti tammikuussa 1921. Versailles’n rauhansopimus vuodelta 1919 rajoitti ankarasti Saksan asevoimien kokoa ja varustusta. Armeijaa sai käyttää vain sisäisen järjestyksen ylläpitämiseen ja valtakunnan rajojen turvaamiseen. Raskas aseistus — kuten yli 105 mm tykistö, panssaroidut ajoneuvot, sukellusveneet ja suurikokoiset sotalaivat — oli kokonaan kielletty. Myös ilmavoimien perustaminen oli yksiselitteisesti kielletty.

Reichswehr aseellisissa väliintuloissa

1920-luvun alun sekavina vuosina Reichswehr osallistui ennen kaikkea vasemmistolaisia kapinaliikkeitä vastaan suunnattuihin tukahduttamistoimiin — kuten tammikuun 1919 spartakistien kansannousuun Berliinissä, jonka takana oli Spartakusbund. Samaan aikaan puolustustehtäviä hoitivat usein vapaaehtoisjoukot eli Freikorps-yksiköt, joita Versailles’n rajoitukset eivät koskeneet tai jotka toimivat alueilla, joilla Reichswehrilla ei ollut omia koulutettuja joukkoja. Näihin lukeutuivat muun muassa rajakahakat puolalaisten ja liettualaisten vapaaehtoisten kanssa sekä taistelut Ruhrin alueen vasemmistolaisia työläismilitioita vastaan (Rote Ruhrarmee), jotka nousivat esiin vuoden 1920 työväenvallankumouksen aikana. Lokakuussa ja marraskuussa 1923 liittohallitus puuttui Saksan ja Thüringenin osavaltioiden tilanteeseen (Reichsexekution), ja Reichswehr toimi yhdessä nationalististen vapaaehtoisosastojen kanssa näiden aluehallintojen kaatamiseksi. Reichswehrin kenraalit pitivät tiiviitä yhteyksiä oikeistoradikaaleihin veteraanijärjestöihin, kuten Stahlhelm ja Kyffhäuserbund, jotka vastustivat avoimesti Weimarin tasavaltaa ja sen hallintomallia.

Vuodesta 1921 alkaen Reichswehr aloitti Versailles’n sopimuksen vastaisesti salaisen yhteistyön Neuvostoliiton puna-armeijan kanssa asekehityksen ja sotilasilmailun palauttamisen alalla. Saksa investoi aktiivisesti uuteen teknologiaan ja pystyi kouluttamaan sotilashenkilöstöään Neuvostoliiton alueella SR:ssä.

Yhteistyö perustui molemminpuoliseen hyötyyn: Saksa tuki Neuvostoliiton sotateollisuuden kehittämistä, ja puna-armeijan upseerit saivat lisäkoulutusta saksalaisissa sotilasakatemioissa. Vastineeksi Reichswehr sai testata uutta kalustoa ja harjoittaa joukkojaan neuvostoliittolaisella maaperällä — länsivaltojen valvonnan ulkopuolella. Lipetskin kaupungissa perustettiin yhteinen lentokoulu, jossa saksalaiset kouluttajat opettivat noin 120 neuvostopilottia, yli 100 ilmavalvonta-upseeria ja noin 30 lentomekaanikkoa. Osa koulutuksesta järjestettiin myös Saksassa. Tämän yhteistyön päätarkoitus oli valmistella henkilöstöä ja tekniikkaa tulevia Saksan ilmavoimia varten — Versailles’n kieltojen kiertämiseksi.

Vuoden 1923 Ranskan ja Belgian miehitys Ruhrin alueella koetteli Weimarin tasavaltaa vakavasti. Sotilaallisten rajoitteiden ja sisäpoliittisen epävakauden vuoksi Reichswehr ei kyennyt vastaamaan tilanteeseen. Marraskuussa 1923, kun Baijerissa yritettiin perustaa oikeistoradikaalia diktatuuria niin sanotun "oluttupavallankaappauksen" (Beerhallputsch) muodossa, presidentti Friedrich Ebert siirsi poikkeusvaltuudet puolustusministeri Otto Gesslerille. Tämä käytännössä nosti Reichswehrin poliittiseksi vaikuttajaksi ja teki siitä sisäisen vallan vakauttamisen välineen.

Lokarnon sopimusten allekirjoittamisen (1925) ja Saksan liittymisen Kansainliittoon jälkeen Reininmaa julistettiin demilitarisoiduksi alueeksi. Vuoteen 1930 mennessä Reichswehrin vaikutusvalta kasvoi parlamentaarisen järjestelmän rapautuessa ja presidentin asetusten korvatessa normaalia lainsäädäntöä. Franz von Papen ja kenraali Kurt von Schleicher pohtivat jopa mahdollisuutta käyttää armeijaa Weimarin tasavallan syrjäyttämiseen.

Vuonna 1935 Reichswehr hajotettiin virallisesti, ja Adolf Hitlerin johtama hallinto aloitti asevoimien laajamittaisen jälleenrakennuksen Versailles’n sopimuksen vastaisesti. Maaliskuun 1. päivänä perustettiin Luftwaffe, ja jo 16. maaliskuuta otettiin käyttöön yleinen asevelvollisuus. Samana päivänä entinen Reichswehr sai uuden nimen — Wehrmacht.

Saksalaisen maastokuvioinnin kehitys

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen kävi selväksi, ettei perinteinen yksivärinen kenttäharmaa (Feldgrau) enää riittänyt modernin sodankäynnin tarpeisiin. Jo vuonna 1918 annettiin ensimmäiset määräykset kolmivärisen maastokuvioinnin käytöstä sotakalustossa. 12. toukokuuta 1920 Saksan maavoimien ylin johto (Heeresleitung) määräsi uuden monivärisen maalipinnan käyttöönotosta. Saksaksi tätä kutsuttiin nimellä Buntfarbenanstrich. Uudessa kuvioinnissa käytettiin epäsäännöllisiä vihreitä, keltaisia ja ruskeita laikkuja. Aluksi maalaus tehtiin käsin, mutta myöhemmin siirryttiin ruiskumaalaukseen, mikä nopeutti ja tasoitti työn laatua.

Vuonna 1922 julkaistussa virallisessa asiakirjassa (H.V.Bl. 1922, nro 24) tarkennettiin, että tämä kolmivärinen kuviointi koski vain taistelukäyttöön tarkoitettuja ajoneuvoja — kuten panssariautoja ja erikoisvetäjiä. Muu moottorikalusto maalattiin yhä yksivärisellä Feldgrau-sävyllä. Buntfarbenanstrich pysyi käytössä myös Wehrmachtin alkuvaiheessa, vaikka maalauskuvioissa olikin pieniä vaihteluita valmistajan, ajankohdan ja ajoneuvotyypin mukaan. Siitä muodostui tunnistettava osa Saksan armeijan maastokuvioinnin kehitystä 1920–30-luvuilla.

Väri­standardit Saksan asevoimissa

23. huhtikuuta 1925 Saksassa perustettiin valtiollinen standardointielin RAL (Reichsausschuss für Lieferbedingungen). Se toimi muodollisesti talousministeriön alaisuudessa, mutta sillä oli oma oikeudellinen asema. Komitean tehtävänä oli yhdenmukaistaa teknisiä vaatimuksia, mukaan lukien värien standardointi teollisuutta, liikennettä ja puolustusta varten.

Ensimmäinen virallinen väriluettelo ilmestyi vuonna 1927 — se tunnettiin nimellä RAL 840. Sen avulla maalituotantoa voitiin standardoida, kustannuksia pienentää ja päällekkäisiä sävyjä poistaa. Tuontirajoitusten ja Reichsmarkin heikon valuuttakurssin vuoksi käytettiin pääasiassa kotimaisia pigmenttejä. Värivalikoimaa laajennettiin vähitellen erityisesti viranomaisten, kuten postin ja rautateiden, tarpeisiin.

Vuonna 1927 julkaistiin myös ajoneuvoliikenteeseen suunnattu erillinen standardi — RAL 840 B, joka sisälsi 40 väriä. Vuonna 1932 tämä päivitettiin ja julkaistiin selvennykseksi nimellä RAL 840 B2. Myöhemmin järjestelmää laajennettiin lisävärilehdillä, niin kutsutuilla Ergänzungsblätter.