Neuvostoliiton ilmavoimat kylmän sodan aikana

Neuvostoliiton hajoamisen myötä sen ilmavoimat omistivat yli 6 000 lentokonetta, mikä teki niistä maailman suurimman ilmavoimien kokonaisuuden. Tämä vaikutusvaltainen ilmailuvoima luotiin vuonna 1946 toisen maailmansodan jälkeen, kun Puna-armeijan ilmavoimat uudelleenorganisoitiin vastaamaan kylmän sodan ajan vaatimuksia.

Neuvostoliiton ilmavoimiin kuului paitsi perusyksiköitä myös erikoistuneita osastoja. Näihin lukeutuivat ilmatorjuntajoukkojen ilmailu, laivaston ilmailu, strategisten ohjusjoukkojen ilmailu, laskuvarjojoukkojen ilmavoimat, KGB:n rajavalvontailmailu sekä avaruusjoukot.

Neuvostoliiton ilmavoimat kansainvälisissä konflikteissa

Korean sota (1950–1953) oli ensimmäinen merkittävä konflikti, jossa Neuvostoliiton ilmavoimat näyttivät kykynsä kylmän sodan aikana. MiG-15-hävittäjät (NATO: ”Fagot”) osallistuivat ilmataisteluihin, joissa ne kohtasivat amerikkalaisia koneita, kuten F-86 Sabre. Samanaikaisesti neuvostoliittolaiset lentäjät haastoivat myös Britannian kuninkaalliset ilmavoimat, Ranskan ilmavoimat ja useita muita kansainvälisiä ilmavoimia.

Vietnamin sota asetti Neuvostoliiton ilmailun uuteen rooliin, jossa se tuki Pohjois-Vietnamia noin 300 lentokoneella. Tämä lähes kaksikymmentä vuotta kestänyt konflikti (1955–1975) oli tärkeä osa kylmän sodan geopoliittista vastakkainasettelua.

Toisen sukupolven ylinopeiden lentokoneiden aikakausi alkoi 1950-luvun lopulla. Tämän ajanjakson keskeisiä malleja olivat MiG-21-hävittäjät (NATO: ”Fishbed”), Su-7-hyökkäyskoneet (”Fitter-A”) ja Tu-22-pommittajat (”Blinder”).

Kolmannen sukupolven koneet, kuten MiG-25-torjuntahävittäjät (”Foxbat”) ja säädettävillä siivillä varustetut MiG-23 (”Flogger”) ja Su-17 (”Fitter”), otettiin käyttöön 1960-luvulla. MiG-25 erottui erityisesti kyvystään saavuttaa yli kolminkertainen äänennopeus.

Neljännen sukupolven koneet, kuten MiG-29 (”Fulcrum”), MiG-31 (”Foxhound”) ja Su-27 (”Flanker”), aloittivat uuden luvun Neuvostoliiton ilmailussa 1980-luvun alussa. Su-25 (”Frogfoot”) ja Su-24 (”Fencer”) toivat lisäpotkua hyökkäystehtäviin. Samalla Tu-160 (”Blackjack”), joka tunnetaan myös nimellä ”Valkoinen joutsen”, saavutti ikonin aseman strategisena pommikoneena.

Afganistanin sota (1979–1989) oli yksi Neuvostoliiton ilmavoimien suurimmista haasteista. Ilmailu toimi keskeisessä roolissa operaatioissa, jotka kohdistuivat mudžahediineihin. Samalla Neuvostoliitto osallistui konflikteihin Afrikassa, kuten Ogadenin sotaan (1977–1978) ja Angolan sisällissotaan (1975–2002), tarjoamalla liittolaisilleen teknologiaa ja asiantuntijatukea.

Viidennen sukupolven hävittäjien kehitystyö pysähtyi 1980-luvun lopulla Neuvostoliiton talouskriisin ja lopullisen hajoamisen myötä. Kuitenkin monet näistä lentokoneista ovat yhä käytössä niissä valtioissa, jotka perivät neuvostoilmavoimien kaluston.

Mitkä maat käyttivät myös neuvostoliittolaisia ilmailumaaleja?

Neuvostoliitto toimitti aktiivisesti lentokalustoaan liittolaisilleen, jotka kuuluivat sosialistiseen blokkiin. Näissä maissa, kuten Kuuba, Pohjois-Korea, Vietnam ja Angola, lentokoneet säilyttivät usein alkuperäiset neuvostoliittolaiset maastokuvionsa. Myös Varsovan liiton maiden, kuten Tšekkoslovakian, Itä-Saksan, Unkarin, Puolan, Romanian, Bulgarian ja Albanian, ilmavoimien kalustossa oli vahva neuvostoliittolainen vaikutus.

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen sen lentokoneet siirtyivät uusien itsenäisten valtioiden käyttöön. Esimerkiksi Venäjä, Ukraina, Valko-Venäjä, Kazakstan, Armenia, Georgia, Azerbaidžan ja Moldova jatkoivat näiden koneiden käyttöä. Vaikka osa näistä maista sovelsi uusia maastokuvioita paikallisiin tarpeisiin, ohjaamot, laskutelineet ja moottoritilat säilyttivät usein alkuperäiset neuvostoliittolaiset värit.

Neuvostoliiton ilmavoimien maastokuvio kylmän sodan aikana

Toisen maailmansodan jälkeen neuvostoliittolaiset lentokoneet eivät enää tarvinneet yhtä vahvaa naamiointia. Suunnittelun painopiste siirtyi lentokoneiden suorituskyvyn parantamiseen – nopeuteen, kantamaan ja nousunopeuteen. Matta maastomaalit, jotka saattoivat heikentää aerodynamiikkaa, korvattiin kiiltävillä pinnoilla. 1940-luvun lopulla monia koneita maalattiin alumiinilakalla, tai niiden metalliset pinnat jätettiin näkyviin.

Afganistanin sota (1979–1989) toi maastokuviot takaisin. Autiomaassa käytettävät hävittäjäpommittajat, kuten MiG-21, Su-17, Su-22 ja Su-25, saivat värityksiä, joissa oli vihreän, ruskean ja hiekan sävyjä yläpinnalla sekä vaaleansinistä pohjassa. Tiedustelukoneet, kuten MiG-23, maalattiin yleensä yksivärisiksi harmaiksi, mikä soveltui niiden tehtäviin korkealla ilmatilassa.

Uudet lentokonemallit, kuten MiG-29 ja Su-27, edustivat modernia suunnittelua ja uusia värityksiä. MiG-29 käytti harmaan ja vihreän yhdistelmää, kun taas Su-27 erottui ainutlaatuisella sinisävyisellä värityksellään, joka on yhä suosittu mallintajien keskuudessa.

Väristandardit Neuvostoliiton ilmavoimissa

Toisen maailmansodan aikana Neuvostoliiton ilmailumaaleissa käytettiin numerokoodeja, kuten AMT-4 (АМТ-4). Sodan jälkeen siirryttiin järjestelmään, jossa merkit määräsivät maalityypin, mutta eivät väriä. Esimerkiksi koodi AS-1115 (АС-1115) osoitti ainoastaan päällysteen tyypin. Värit, kuten smaragdinvihreä (изумрудный), hiekanvärinen (песочный) ja ruskea (коричневый), kuvattiin sanallisesti. Tämä helpotti tuotantoa, mutta vaati yksityiskohtaisia ohjeita lentoyksiköille yhtenäisyyden varmistamiseksi.

Neuvostoliiton lentokoneiden maastokuviot suunniteltiin toimimaan erilaisissa ilmastovyöhykkeissä ja maantieteellisissä ympäristöissä. Ilmavoimat operoivat alueilla, kuten Keski-Eurooppa, Lähi-itä, Afrikka, Aasia ja Latinalainen Amerikka. Näillä alueilla käytetyt kuviot auttoivat vähentämään lentokoneiden havaittavuutta taisteluissa ja sotilasoperaatioissa.