Saksan armeija toisessa maailmansodassa

16. maaliskuuta 1935 Saksassa ilmoitettiin virallisesti Wehrmachtin perustamisesta – nämä uudet asevoimat korvasivat aiemman Reichswehrin. Jo saman vuoden 1. kesäkuuta entinen Reichsheer, eli Reichswehrin maavoimat, nimettiin virallisesti Heeriksi, Wehrmachtin maavoimiksi. Uuteen kokonaisuuteen kuuluivat myös Luftwaffe, eli ilmavoimat, sekä Kriegsmarine, eli laivasto. Koko asevoimia johti Oberkommando der Wehrmacht (OKW), eli asevoimien ylin johto.

Wehrmachtin taisteluhistoria toisessa maailmansodassa

Wehrmacht sai ensimmäiset tositoimien kokemukset jo ennen varsinaisen sodan alkua Espanjassa. Vuonna 1936 Saksa tuki kenraali Francon kapinaa lähettämällä paikalle Kondor-legioonan – yli 5 000 sotilasta, lentokoneita, panssareita, tykistöä ja kouluttajia. Espanjan sisällissota toimi testikenttänä sekä kalustolle että upseerien koulutukselle, ja siellä hiottiin eri aselajien yhteistoimintaa.

Keväällä 1938 saksalaisjoukot marssivat ilman vastarintaa Itävaltaan, joka liitettiin osaksi Kolmatta valtakuntaa – tapahtuma tunnetaan nimellä Anschluss. Syksyllä Saksa sai Münchenin sopimuksella haltuunsa Sudetenmaan, ja keväällä 1939 Wehrmacht miehitti loputkin Tšekkoslovakian alueet. Näin Böömin ja Määrin protektoraatti syntyi, eikä yksikään laukaus vielä ollut todellisessa sodassa ammuttu – mutta se vaihe oli pian ohi.

1. syyskuuta 1939 Wehrmacht hyökkäsi Puolaan. Muutamaa viikkoa myöhemmin Neuvostoliitto eteni idästä, ja maa jaettiin kahden vallan kesken. Alle kuukaudessa Puola oli lyöty. Iso-Britannia ja Ranska julistivat Saksalle sodan.

Keväällä 1940 Saksan katse siirtyi pohjoiseen. Tanska miehitettiin nopeasti, ja Norjassa käytiin kiivaita taisteluita liittoutuneita vastaan – ensimmäinen kerta, kun Wehrmacht kohtasi länsivallat. Toukokuussa alkoi salamannopea hyökkäys Belgiaan, Alankomaihin ja Luxembourgiin, ja pian sen jälkeen Ranskaan. Jo kesäkuussa 1940 Ranska antautui. Samalla Italia liittyi mukaan Saksan rinnalle.

Menestyksen jälkeen lännessä seuraava tavoite oli Iso-Britannia. Kesällä Luftwaffe ja italialaiset ilmavoimat aloittivat massiiviset pommitukset. Tarkoituksena oli murskata brittiläinen ilmapuolustus ja valmistella maihinnousu. Mutta RAF piti pintansa – maihinnousua ei koskaan tullut, ja Saksa sai maistaa ensimmäistä kertaa todellista vastaiskua.

Keväällä 1941 Saksa puuttui tilanteeseen Pohjois-Afrikassa, missä Italia oli vaikeuksissa. Rommelin johtama Afrikan joukko-osasto saapui Libyaan ja onnistui työntämään brittijoukot takaisin Egyptin rajalle. Pian alkoi myös Balkanin operaatio – Jugoslavia miehitettiin salamavauhdilla, ja perään hyökättiin Kreikkaan. Toukokuussa 1941 saksalaiset laskuvarjojääkärit valtasivat Kreetan – historian ensimmäinen isomittainen ilmasiltaoperaatio. Tappiot olivat kuitenkin niin raskaat, että vastaavaa ei enää nähty, mutta liittoutuneet ottivat siitä oppia omien laskuvarjojoukkojensa kehitykseen.

22. kesäkuuta 1941 käynnistyi suurin vaihe koko sodassa: hyökkäys Neuvostoliittoon. Wehrmacht eteni Itämereltä Mustallemerelle, miehittäen Baltian, Valko-Venäjän ja Ukrainan. Moskovan portit saavutettiin, mutta talvi pysäytti etenemisen. Vuonna 1942 pääpaino siirtyi etelään, kohti Volgaa ja Stalingradia. Siellä 6. armeija joutui mottiin ja antautui – kenraalieversti Friedrich Pauluksen nimi jäi historiaan. Tämä oli itärintaman todellinen käännekohta.

Samaan aikaan Afrikassa kärsittiin tappio El Alameinissa, ja toukokuussa 1943 saksalaiset antautuivat Tunisiassa. Liittoutuneet nousivat maihin Sisiliassa ja sieltä Italiaan – alkoi Italian kampanja. Kesäkuussa 1944 länsiliittoutuneet nousivat maihin Normandiassa ja avasivat toisen rintaman. Puna-armeija eteni idästä samaan aikaan.

Vuoden 1945 alussa sota lähestyi loppuaan. Liittoutuneet olivat Saksan rajoilla. Huhtikuussa Neuvostoliitto aloitti hyökkäyksen Berliiniin. Raskaat taistelut päättyivät kaupungin valtaukseen, ja 8. toukokuuta Saksa antautui. Wehrmacht lakkautettiin, ja loppuvuodesta asevoimat hajotettiin virallisesti. Kesti kymmenen vuotta, ennen kuin Länsi-Saksalle sallittiin uuden armeijan perustaminen – Bundeswehr syntyi aivan eri lähtökohdista kuin entinen Wehrmacht.

Wehrmachtin ajoneuvojen naamioinnin kehitys sodan aikana

Wehrmachtin kaluston maalausohjeet muuttuivat sodan aikana useaan otteeseen. Taustalla olivat niin muuttuvat taistelutaktiikat kuin maastotyypit, joissa kalustoa käytettiin.

Alkuvaiheessa käytössä oli vielä vanha, Reichswehrin ajoilta periytynyt Buntfarbenanstrich. Taistelukäyttöön tarkoitettu kalusto maalattiin sillä, kun taas muu kalusto sai yksivärisen Feldgrau-pinnan.

Vuonna 1937 siirryttiin uuteen värikaavioon: tumma harmaa pohja ja tummanruskeita laikkuja. Virallisesti tätä kutsuttiin nimellä Gerätanstrich dunkelgrau/dunkelbraun tai yksinkertaisesti neuer Buntfarbenanstrich. Kesällä 1940 ruskeasta luovuttiin ja koko kalusto maalattiin kauttaaltaan Dunkelgrau-sävyllä.

Talvisin ajoneuvoja peitettiin valkoisella vesiliukoisella maalilla, joka joko pestiin pois tai kului käytössä luonnollisesti.

Pohjois-Afrikassa tarvittiin oma värityksensä. Maaliskuussa 1941 otettiin käyttöön kaksivärinen aavikkokaavio: Gelbbraun yhdistettynä vaaleaan Grau-sävyyn. Värit ruiskutettiin suoraan eurooppalaisen perusmaalauksen päälle. Vuotta myöhemmin, maaliskuussa 1942, tämäkin kaavio korvattiin uusilla sävyillä.

Itärintaman avoimilla alueilla Länsi-Euroopan harmaa väritys osoittautui tehottomaksi. Keväällä 1943 käyttöön tuli Dunkelgelb, jota täydennettiin naamioinnissa Rotbraun- ja Olivgrün-laikuilla. Näin syntyi tyypillinen kolmivärinen Tarnanstrich.

Vuoden 1945 alussa otettiin käyttöön ns. säästömaalaus (Sparanstrich). Maalien puutteen vuoksi värikerroksia yksinkertaistettiin: aiemmin kalusto peitettiin ensin kauttaaltaan Dunkelgelb-sävyllä, mutta nyt värit ruiskutettiin suoraan pohjamaalin päälle ilman peittävää pohjaa. Usein pohjavärinä oli enää Olivgrün. Sodan viimeisinä kuukausina osa ajoneuvoista jäi kokonaan maalaamatta ja sai tyytyä pelkkään punaruskeaan pohjamaaliin.

Toisen maailmansodan aikaiset Saksan armeijan väristandardit

Saksassa ajoneuvojen värien yhtenäistäminen alkoi jo ennen Wehrmachtin perustamista. Vuonna 1927 Reichs-Ausschuss für Lieferbedingungen (RAL-komitea) otti käyttöön yleisen teollisuusvärijärjestelmän – 40 sävyn värikartan nimeltä RAL 840. Tästä tuli pohja myöhemmin armeijassa käytetyille väreille.

Vuoteen 1941 asti panssarikaluston värit merkittiin pelkillä nimillä ja numeroilla – esimerkiksi Grün Nr. 28 tai Schwarz Nr. 5. Koska tarkkoja sävymalleja ei ollut, sarjatuotannossa syntyi eroja. Tämä hankaloitti huoltoa ja yhtenäisten maalausohjeiden käyttöä.

10. helmikuuta 1941 otettiin käyttöön uusi luokitus: nelinumeroiset RAL-koodit korvasivat aiemmat merkinnät. Esimerkiksi Dunkelgrau Nr. 46 muuttui muotoon RAL 7021 Dunkelgrau, ja Grün Nr. 28 sai tunnuksen RAL 6007 Grün. Uusi järjestelmä selkeytti värien käytön koko armeijassa. RAL on yhä käytössä sekä sotilas- että siviilipuolella.